Amatööriurheilun keskeisin ero ammattilaisurheiluun liittyy urheilutoiminnan määrään ja laatuun, urheilijan palkkatuloon sekä urheilukustannusten maksamiseen. Ammattilaisen päivän tärkein askare on harjoittelu tai kilpailu, hän saa palkkansa urheilemalla hänen työnantajansa huolehtiessa urheilutoiminnan kustannuksista. Samalla amatööri käy ansiotyössään, treenaa töiden lomassa ja maksaa usein lähes kokonaan kaikki urheiluun liittyvät kulut. Tästä seuraa se, että urheilemiselle jää rajallisesti aikaa ja harjoittelussa tehdään paljon kompromisseja harjoitusten määrän, pituuden ja rasittavuuden osalta.
Urheilijan lahjakkuudella saattaa olla pientä merkitystä, kenestä tulee ammattiurheilija ja kuka urheilee amatöörinä.
Lähes identtisessä elämäntilanteessa oleva kilpakumppani, uraputkessa oleva pienen lapsen isä, kirjoitti blogissaan tavoittelevansa tavallisella harjoitusviikollaan 12-14 tunnin harjoitusmäärää. Nopeasti ajateltuna helpoltahan tuo näyttää: yksi lepopäivä viikossa, yksi pitkä lenkki (3-4 h) ja loput vähän yli1,5 h harjoituksia, joista kaksi on tehoharjoitusta ja yksi voimaharjoitus. Ja kun pyörällä ajettavat työmatkatkin lasketaan harjoituksiksi, niin 14 tuntia täyttyy melkein tekemättä mitään!
Näin joulun alla elämässäni on joitakin muuttujia; on itsenäisyys- ja joulujuhlia, kodin jouluvalmisteluja ja töissä tehdään maailma valmiiksi jouluun mennessä. Äkkiä käykin niin, että työmatka on päivän pääharjoitus, pitkä lenkki supistuu puolitoistatuntiseksi ja voimaharjoittelusta muistuttaa vain kuntosalikortti.
Viimeisimpien joulukuiden kokemusten myötä olen lopettanut kaikenlaisten harjoitusohjeilmien miettimisen marraskuun puolivälin ja tapaninpäivän väliselle ajalle. Harjoittelen, jos ehdin ja nautin joka kerta, kun pääsen pyörän päälle riippumatta siitä, onko harjoituksen pituus tunti vai kaksi. Samalla toivon, että kilpakumppanini valehtelee. Ei hänkään voi ehtiä treenaamaan kahta tuntia joka päivä!
Joulurauhaa kaikille amatööriurheilijoille!
Jussi Makkonen