Milloin aloitit pyöräilyn ja mikä sai aloittamaan pyöräilyn?
- Mä oon aloittanut pyöräilyn suhteellisen nuorena 80-luvun lopussa. Ajettiin pihalla hiekkalaatikkoa ympäri kisaa. Olin silloin varmaan 6–10-vuotias. Ensimmäisen kerran laitoin lapun rintaa -92 maastopyöräkisoissa. Taisi olla Finlandia maastopyöräilytapahtuma. Seuraavana kautena maastopyöräkisoja rupesi sitten olemaan enemmänkin. 90-luvun alku oli maastopyöräilyn nosteaikaa Suomessa, kun laji rantautui tosissaan tänne. Aloitin tosiaan maastopyöräilijänä ja ei minulla ollut maantiepyörää. Maantiepyöräilyyn ajauduin vähän niin kuin vahingon kautta, vaikkakin ansaitusti. Suomen Maastopyöräcupin pääpalkintona junioreissa oli maantiepyörä. Se oli vähän kuin eka maantiesopimus 😊. Sain sitten ensimmäisen Bianchin käyttööni kauden jälkeen vuonna -96.
Miten se maantieura lähti liikkeelle?
- Seuraavana kautena mut houkuteltiin vähän hassusti junioreiden maailmancuppiin. Mä olin ilmeisen hyvä siinä maantiepyöräilyssäkin ja mut laitettiinkin heti syvään päätyyn. Maantie-SM, en muista sijoitusta, mutta sitten ajettiin jo Itävallan ympäriajoa, junioreiden maailman cupia. Se meni vähän opiskeluksi, kun en ollut ennen ajanut etappiajoa. Itävallan ympäriajon viimeisenä päivänä oli tosi vahva, en tiedä miksi. Kilpailua johtanut Bernard Eisel oli voittanut kaikki etapit, se oli viiden päivän etappiajo. Muistan sen tapahtuman hyvin, kun Bernard iski vikalla etapilla mäkeen. Ihmettelin, kun kukaan muu ei lähde mukaan. Mä sitten hyökkäsin kyytiin. Se oli vika iso mäki, oltiin kahdestaan irti, vettä satoi ja alkoi alamäki. Enhän mä tiennyt kuinka kovaa pyörällä voi oikeasti ajaa alamäkeä sateella ajaa ja kaaduin. Rikoin satulan ja ajoin putkelta viimeiset 25km. Hän sitten voitti etapin ja olin varmaan lopulta 20 joukossa.
Milloin siirryit kokonaan maantiepyöräilijäksi?
- Se oli vuonna 2000, kun huomasin, että maastokisat oli vähentyneet tosi paljon Suomessa. Ja kaipasin jotain uutta haastetta ja ajattelin, että otan maantiepyöräilyn päälajiksi. Vaihdoin silloin seuraa TWD Länkeniin. Sitten ajettiinkin jo Mallorcan ympäriajoja ja syksyllä pääsin ajamaan Team Mälarenergin kanssa. Siitä se lähti ura aika kovasti. Ajoin sitten ekat maailmamestaruuskilpailut. Ajoin muutaman vuoden tuossa ruotsalaisessa tallissa ja vaihdoin toiseen ruotsalaiseen talliin kaudeksi 2004, Team Bianchi Nordic. Silloin ajoinkin paljon UCI-kisoja ja tuli uran parhaimmat sijoitukset. 2004 voitin Norjan ympäriajon. Olin saanut hyvin UCI-pisteitä.
Mikä sinun ajajaprofiili oli?
- Aluksi olin mäkimies, mutta yllättäen 2003 pärjäsinkin myös tempossa. Olin silloin Euroopan mestaruuskisoissa kuudes tempossa.
Milloin siirryit Italiaan ajamaan?
- Kaudeksi 2005 sain sopimuksen Italiaan Team Amore E Vitan kanssa. Kjell Carlström auttoi minua sopimuksen saamiseksi. Siellä meni kaksi vuotta. Jossain kohtaa Italiassa kuitenkin aloin ajattelemaan, että onko tämä kuitenkaan minua varten. Päätinkin, että palaan Suomeen ja mietin, että mitä haluan tehdä. Päätin, etten aja enää pyörää ja aloitan golfin. En mä siitä kuitenkaan innostunut ja totesin, että pyöräily on kuitenkin mun juttu ja palasin sen pariin.
Sinua näkee harvemmin maantien SM-kisoissa, miksi?
- Ajattelen, että lopetin Italian vuosien pyöräilyn sillä tasolla, kun sitä tein ja tein päätöksen, etten pyöräilyn SM-kisoihin enää osallistu. Muutaman kerran minut on ylipuhuttu kyllä. Mutta ajatus on, että olen lopettanut kilpailemise, joten en aja SM-kilpailuja. Muita kilpailuja voin kuitenkin ajaa. Ihmiset ei ehkä ole oikein ymmärtäneet mun logiikkaa tässä, mutta katson niin, että mun pitäisi pystyä panostamaan täysillä osallistuakseni niihin.
Millaista oli ammattilaisen elämä Euroopassa?
- Onhan se aika raakaa. Päivät on ihan samanlaisia; syöt saman aamupalan, lähdet kymmeneltä lenkille, ajat sen mitä sanotaan tai miltä tuntuu. Sitten mietit aikatauluja tuleviin kisoihin, matkustaminen paikanpäälle, valmistautuminen kisaan ja kisa. Ja taas sama uudestaan. Ammattilaisen elämä on tosi raadollista ja monotonista.
- Olisi paljon helpompaa, jos asuisi kotona Suomessa, mutta se ei ole mahdollista. Italia, Espanja ja Ranska tarjoavat niin paljon paremmat harjoittelupaikat; kelit ja maastot. Sun on mentävä sinne, missä kalat on.
- Urheilijan täytyy olla urheilijamaisesti itsekäs. Kun olet urheilija, olet vastuussa sun suorituskyvystä. Jos et saa ruokaa juuri oikeaan aikaan, olet kiukkuinen, koska tiedät että se vaikuttaa sinun palautumiseen tai kisasuoritukseen. On täysin poissuljettua, että joustaisit jostain aikatauluista, nukkumisesta, heräämisestä, kun olet ammattilainen.
Miten kuvailet kilpailua, kun yrittäjiä on todella paljon?
- Kilpailu on paljon kovempaa. Jos oli vaikka hatka mennyt, jossa oli 10 kuskia. Moni katsoi, että ne kymmenen saa UCI-pisteet, että ajellaan rauhassa maaliin. Aina kuitenkin oli esim. itäblokin kuskeja, jotka laski, että 25 parasta sai palkintorahoja. Sitten sitä ajettiin palkintorahoille ja siksi siitä tuli aina kovaa ajamista loppuun asti. Niitä halukkaita on aina, joko talli tai kuski. Koska se on työtä ja halutaan olla vahvemmassa asemassa.
Mikä on hienoin kisamuisto?
- Vaikea sanoa, niitä on niin paljon. Oli hieno voittaa Norjan ympäriajo. Varsinkin kun se ratkesi vasta vikana päivänä. Sitten Italiasta tuli hyviä fiiliksiä. Tein päätöksen Suomeen palaamisesta toukokuussa, mutta koska kyseessä on työ, ajoin kauden loppuun syksyyn asti. Harjoittelin kovaa, olin todella hyvässä kunnossa. Päätin ajaa mäki- ja välikirejä. Monessa Italian klassikoissa olin hyvissä asemissa tai irtiotoissa ennen mäkikirejä ja poimin niitä. Sen jälkeen loppukisa krupetossa. Pääsin kuitenkin podiumille hakemaan mäkiripalkintoja, joka toi joukkueelle tosi paljon näkyvyyttä. Lopetuspäätöksen tehtyäni lähestyin kisoja eri tavalla ja olin tyytyväinen, että pystyin tsemppaamaan itseäni hyvin. Ja kertoi minulle, että rakastan pyöräilyä.
Mitä isoja kilpailuja olet ajanut?
- Italiassa muun muassa Trofeo Laigueglia, Coppa Bernocchi, Trofeo Melinda. Periaatteessa kaikki muut Italian kisat paitsi Milan-San Remo ja Giro.
Onko ikäviä muistoja?
- Kaatumisia tietenkin on ollut uran aikana. Joitakin luita on mennyt poikki, muttei kuitenkaan mitään pahempaa. Kylkiluita ja kyynärpää on mennyt joskus poikki. Ne ei ole kuitenkaan jättänyt mitään pysyvää vaivaa. Kaatumiset vaan kuuluu lajiin.
Mikä saa edelleen kisaamaan?
- Tykkään ajaa pyörällä kovaa. Mun mielestä maantiepyörä on parhaimmillaan, kun sillä ajetaan 40-50km/h. Se tuntuu ihanalta. Kaikki liikkuu nopeasti, maisema vaihtuu. Siinä mielessä tarvitse kisoja, tykkään ryhmädynamiikasta, tykkään miettiä taktisia kuvioita. Nämä saa mut harjoittelemaan. Tarvitse myös jonkun maalin, mihin treenata. Kun mulla on kisa tiedossa ja en halua, että muhun sattuu siinä paljoa, niin jaksan harjoitella. Nautin kilpailuihin valmistautumisesta, ilman niitä olisi vaikea motivoida itseä ajamiseen.
Suurin osa tuntee sut kuitenkin pyöräilyn TV-lähetyksistä äänestä. Millaista hommaa se on?
- Se on itseasiassa henkisesti ja fyysisesti aika raskasta. Meillä on siinä monia informaationlähdettä, joita tulee seurata, lukea kilpailua mahdollisimman hyvin, seurata säätä, tutustua kilapilijoiden taustatietoihin. Se on moniulotteista shakkia. Tykkään siitä kovasti. Taktinen puoli aukeaa minulle TV:n välityksellä ja hienoa päästä niistä kertomaan katselijoille. Mä olen sellainen, että tykkään kaikesta teknisisistä asioista pyörissä. On mielenkiintoista myös kertoa katsojille tekniikasta, ajoasennoista, vanteista.
Mitä terveisiä lähettäisit kaikille pyöräilynharrastajille?
- Tämä on mukaelma Eddie Merxkcin sanomasta – Aina kannattaa mennä lenkille. Koskaan ei harmita, kun tulee lenkiltä takaisin. Aina on parempi fiilis, kun on tullut lenkiltä. On ihan sama millä pyörällä ja missä ajaa, kun vaan käy lenkillä.