Anders Bäckman on kaksinkertainen Suomen Mestari, Porvoon ajojen voittaja. Anders on ajanut monta vuotta Suomen pyöräilyn huipulla ja ajaa siellä edelleen. Mikä on Andersin tarina ja miten elämään vaikuttaa suolistosairaus, jota hän sairastaa.
Miten lähdit pyöräilyyn mukaan?
Mä taisin olla 12-vuotias ja oli Sipoon koulumestaruudet. Yleisurheilukentällä ajettiin ja mä voitin mestaruuden. Siellä on semmoinen aktiivinen puuhamies Thorvald Lindberg, joka oli silloin Sibbo Vargarna toiminnassa mukana. Thorvald jakoi mitalit ja totesi, että se on sellainen juttu, että koulumestaruuden voittaja on velvoitettu osallistumaan viikkotempoihin. Kuuliaisena poikana tottelin ja menin sinne. Ja ajoin omalla tavallisella pyörällä, 21 vaihteisella maastopyörällä. Ei ollut mitenkään hirveän hyväkuntoinenkaan. Matka oli muistaakseni noin 10km ja aika suunnitelleen 23 minuuttia. Sitten ne vuokrasivat minulle maantiepyörän alle. Se oli punainen Crescent, sillä ajelin jonkun verran lenkkejä ja osallistuin 2-3 kisaan. Mutta sitten jo seuraava vuonna innostuin kisaamaan enemmänkin ja käymään myös lenkeillä enemmän. Siitä se lähti.
Oliko sulla lapsena jotain muita lajeja rinnalla?
Ei silleen varsinaisesti tosi paljoa. Pelasin salibandya 3-5 kertaa viikossa. Mutta ne oli eri ryhmiä kaikki, mihin nyt sattui aina pääsemään mukaan. Ihan harrastustoimintaa, ei mitään seurajoukkueita. Muuten pelasin aina kaikkea mahdollista, koripalloa, jalkapalloa, mutta pyöräilyn lisäksi ei ollut lajia, jossa olisin kilpaillut.
Missä kohtaa pyöräilyharrastukseen tuli harjoituksellisuus mukaan?
Silloin oli semmoinen valmentaja, kun Pentti Balk, joka sitten teki yhteistyötä meidänkin seuran Sibbo Vargarnan kanssa. Hän sitten sanoin, että nyt pitäisi sitten alkaa vähän enemmän treenaamaan, jotta pärjäisi paremmin. Hän rupesi tekemään mulle treeniohjelmaa, jota yritin noudattaa. Siitä ne treenimäärät alkoi kasvaa. Innostusta tuli, kun huomasin, että treenaaminen auttoi pärjäämiseen. Isossa roolissa oli myös muutama hyvä kaveri, joiden kanssa kilpailin. Niiden kanssa oli kiva käydä lenkillä.
Miten pärjäsit ja menestyit juniorivuosina?
No en oikeastaan pärjännyt enkä menestynyt! En ollut mitenkään lahjakas tai menestyjä. Jos vaikka 14-16 -vuotiaiden sarjassa oli 10-20 osallistujaa, niin yleensä oli aina kymmenen huonommalla puolella. Oikeastaan 18-vuotiaiden sarjassa rupesin vähän paremmin menestymään. Silloin aloin olla yleensä viiden parhaan joukossa ja ehkä jonkun pienen kisan voitinkin. Ensimmäisinä vuosina Elitessä en paljoa menestynyt tai saavuttanut hyviä tuloksia.
Miten ura eteni Sibbo Vargarnan jälkeen?
18-vuotiaiden sarjassa olin jo jonkun verran harjoitellut ja siirryin sitten Elite-luokkaan ajamaan. Ajoin muistaakseni kaksi kautta Sibbo Vargarna seurassa Elitessä ja fysiikaltani pärjäsin ihan kohtalaisesti. Mulla oli sellainen mindset, että kisoissa annetaan kaikkensa ja laitetaan itsensä ahtaalle, joka ei ymmärrettävästi optimoinut tuloksia. Sitten TWD Länkenissä huomattiin, että olen innokas poika, ja että ehkä kannattaa ottaa mukaan remmiin. Länkenissä aika oli kaksijakoista; toisaalta olosuhteet ja puitteet kisaamiseen parani merkittävästi, mutta kun alkoi elämään 20-vuotiaan nuoren elämää, myös muut asiat alkoi kiinnostamaan. Se oli vähän tasapainoilua nuoren urheilijan ja ei-urheilijan välillä.
Ajoin 2011 asti ajoin TWD Länkenissä, jonka jälkeen pyöräily jäi pariksi vuodeksi.
Palasit takaisin pyöräilyn pariin, mikä tähän ajoi?
Alkoi olla jo nuoruuden vuodet takana päin ja painoakin oli tullut jo yli 100 kilon. Kotona sohvalla istuminen alkoi kyllästyttää. Aloitin pikkuhiljaa pyöräillä uudestaan todeten, että tämä on ihan mukavaa hommaa. Ja olo oli yleisestikin mukavampi, kun oli paremmassa kunnossa ja painokin alkoi pudota. Syttyi taas kipinä kisaamiseen.
Ajoin yhden kauden Sibbo Vargarna riveissä ja joku koppasi minut Kivenlahden Pyörähuolto tiimiin. Muistivat minut ajalta ennen taukoa. Se sopi hyvin, sain ajo- ja kisakavereita enemmän. Siellä meni kaksi kautta, jonka jälkeen siirryin IBD:hen.
Oletko jäänyt pohtimaan, miten ura olisi voinut edetä, jos olisit tehnyt nuoruudessa toisenlaisia valintoja urheilun suhteen?
Tavallaan joo ja ei. Kyllä mä siihen lopputulokseen olen tullut, että monestakin syystä ei omat rahkeet olisi maailmalle riittäneet. Ajatus ei ollut tarpeeksi kallellaan huippu-urheilun suuntaan. Silloin kuvittelin, että sen aikainen tekeminen olisi riittänyt sinne etenemiseen. Mutta kyllä silloin tuli keskityttyä liikaa vääriin asioihin, jotta olisi voinut ammattilaiseksi päästä. Mutta ei se harmita, koska olen itse tehnyt päätökset silloin, niillä tiedoilla ja ajatuksilla mitä silloin oli.
Sun perusolemus on aika leppoisa, mutta sinulla taitaa kuitenkin olla kova voitontahto. Onko havainto oikea?
No on on! Mä sanoisin, että mulla on kohtuullisen kova voitontahto, mutta minulla on vielä kovempi kilpailuvietti. Mulla on aina ollut niin, että jos mistä tahansa voi tehdä kilpailun, se on kivempaa ja motivoivampaa. Josta tietysti seuraa se, että kaikista kivointa on sitten silloin, kun kyseisen kisan voittaa. Nautin paljon kilpailemisesta. Voiton yrittäminen ja siihen pyrkiminen on mulle mielekkäin juttu!
IBD Cycling vuosina, ikään kuin toisella pyöräilyuralla on tullut paljon voittoja, Porvoon Ajojen voittoja, Suomen mestaruuksia. Mitä itse pidät kovimpana saavutuksenasi?
Ehkä pidän mun toista Suomen mestaruutta kovimpana saavutuksena. Ensimmäisen mestaruuden voittamista helpotti, että olin yllättäjä ja tulin täysin puskista. Toisessakaan en ollut varsinainen ennakkosuosikki, mutta varmasti minut oli muiden ajajien joukossa huomioitu potentiaalisena menestyjänä. Siinä mielessä se oli vaikeampi voitto.
Mikä on mieleisin kilpailu Suomessa?
Kyllä se on SM-kisat. Niihin aina sytyn ja olen eniten panostanut. Suomen kalenterissa on yleensä myös Porvoon ajot samassa aikaikkunassa, niin se on toinen mieleinen kisa. Ne tulevat samalla valmistautumisella. Kyllä nämä kaksi kisaa ovat Suomen hienoimmat.
Miten valmistaudut ja miten huippukunto löytyy?
Tykkään käydä paljon kaikenlaisissa kisoissa ja kisamaisissa ajoissa. Osittain se liittyy siihen, että pääsen niiden kautta hyvään kuntoon. Tämä on myös syy-seuraus asia. Tykkään tosiaan kilpailemisesta paljon, se motivoi minua eniten, niissä tulee laitettua itsensä koville ja tulee samalla kova treeni, saan siten enemmän itsestäni irti ja vielä parempi kunto voi minun kohdalla sitä kautta löytyä. Treeni tulee siinä itsestään, kun nauttii siitä kisasta niin paljon.
Sinulla on suolistosairaus, minkälainen sairaus se on sinun kohdalla?
IBD:n alle se menee, haavainen paksusuolentulehdus, Colitis Ulcerosa. Se on todettu 2008. Se oli samaan nuoruuden muiden haasteiden kanssa, joten vaikea tarkasti sanoa, milloin se alkoi oirehtimaan. Ja kuinka paljon sillä oli vaikutusta fyysiseen suorituskykyyn, vireyteen ja jaksamiseen. Sairauden puhkeaminen oli myös osasyy 2011 alkaneeseen taukoon pyöräilystä. Kyllä se toteamisen jälkeen oli välillä aika huonona ja vaikeutti silloin treenaamiseen ja elämään muutenkin.
Nyt jo onneksi pidemmän aikaa, homma on ollut balanssissa. Tilanne on sellainen, ettei sairaus ainakaan säännöllisesti vaikuta arkeen.
Mitä se arki oli huonoina aikoina? Pitikö vessa olla lähellä, huonoa oloa, ruoka ei pysynyt sisällä tai imeytynyt, miten sairaus näyttäytyi?
Se vaihteli kyllä, kuten tämä sairaus yleensä tekee. Mutta sellainen on jäänyt erityisesti mieleen, kun asuin Helsingissä ja olin töissä terkkasissa Sipoossa. Se oli kokonaisvaltainen huono olotila. Heräsin aamulla, kävelin alas bussipysäkille, astuin bussiin, nukahdin saman tien, nukuin koko matkan, tulin töihin. Pystyin yleensä tekemään työpäivän kokonaan, mutta kävin monta kertaa päivässä vessassa päivän aikana. Sen verran väsynyt olin, että työpäivän jälkeen nukuin paluumatkan bussissa, kotona menin heti ns. päiväunille, heräsin syömään päivällisen tai iltapalan ja menin takaisin nukkamaan yöunille. Tällaista arkea oli ajoittain päiviä tai viikkoja, kunnes sairaus saatiin vaiheittain hallintaan. Tämä on jäänyt mieleen pahimpina olotiloina.
Miten oikea lääkitys löytyi?
Ongelma oli ehkä se, että lääkitystä kokeiltiin miedoimmasta päästä alkaen. Ne eivät oikein riittäneet. Haaste tuli siitä, että miedoimmilla annostuksilla mentiin aina jonkun aikaa. Siksi alkupuolella huonot jaksot pitkittyivät. Nuorena ajattelin myös liikaa, että hammasta kannattaa purra ja mennä muina miehinä eteenpäin. Se vaan pitkitti olon paranemisesta. Omalla kohdalla tilanne ei ole koskaan mennyt odottamalla paremmaksi, vaan aina se on vaatinut toimenpiteitä. Nykyisin olen paljon herkemmällä kynnyksellä ottanut yhteyttä lääkäriin, niin on saanut paljon nopeammin saanut katkaistua akuutin vaiheen.
Sen jälkeen, kun minulla aloitettiin biologinen lääkitys, on tilanne parantanut minun kohdalla ratkaisevasti. Sekin on matkan varrella pari kertaa vaihtunut. Vaihdettiin itse asiassa tänä kesänä uuteen, kun alkoi näyttää siltä, ettei aiempi toiminut enää toivotulla tavalla. Nyt on tosi hyvä tilanne. Kortisonia joudun käyttämään silloin, kun tulee huonompi jakso ja se auttaa tosi hyvin. Vie oireet nopeasti mennessään. Mutta kortisoni ei voi olla pitkäaikainen ratkaisu muiden haittavaikutusten takia.
Onko matkan varrella ollut sairauden kanssa harmillisia sattumuksia?
Kaikenlaisia kommelluksia on tullut. Silloin kun tauti on päällä, vessahätä on kova ja silloin on joutunut puskissakin kyykkimään. Erityisesti lenkeillä tilanteita tullut, varsinkin kun lähtee juoksemaan. Kyllä vessapaperi kuuluu lenkin perusvarustukseen, jotta pääsee tarvittaessa puskaan. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, niin kyllä on ollut tilanteita, jossa ollaan tultu kysymään, että mitä sä tuolla puskassa kyykit. Aina niistä on kuitenkin puheella selvinnyt. Näkisin niin, että jos haluaa liikkua suolen ollessa huono, niin joutuu joko menemään puskaan tai pitämään vaihtovaatteita mukana, koska ulos se tulee tavalla tai toisella.
Miten haluat kannustaa muita suolistosairaudesta kärsiviä liikkumiseen?
Sanoisin, että se on hyvin yksilöllistä, että kehtaako lähteä liikkumaan peläten, että mitä sitten jos käy jotain. Ja sen hyvin ymmärrän. Mutta jos siihen pystyy, niin ei kannata antaa sen haitata. Nykyään on liikunnan harrastamiseen myös muita keinoja; traineria, juoksumattoa, vaihtoehtoja on paljon, että varmasti löytyy keino liikkua. Pitää kuitenkin osata olla armollinen itselleen, kun tilanne niin edellyttää ja liikkuminen ei itsessään paranna mitään. Ei mulla varsinaista kannustuslausetta ole ja ihminen itse tietää parhaiten tilanteensa, mutta turhaa ei kannata jäädä kotiin, jos haluaa liikkua ja urheilla.
Minkälaisia tavoitteita sinulla on tuleville vuosille pyöräilyssä?
Kyllä tässä mennään kausi kerrallaan. Viime vuosina olen panostanut tietyillä tavoilla enemmän, kun aiempina vuosina. Monia vuosia en varmasti samaan tapaan enää panosta, mutta tulen ajamaan ja kisaamaan pyörällä tulevatkin vuodet. Se on itselle selkeä asia.
Tuleeko tuossa hieman ristiriitaa, että suurin motivoiva tekijä pyöräilyyn on kilpailuvietin tyydyttäminen ja pärjääminen, joka vähemmän harjoittelemalla ole niin hyvin mahdollista?
No se asia, jonka kanssa varmasti painin, kun se tulee konkreettisesti eteen. Se on hyvin ristiriitaista. Kisaaminen ja pärjääminen on suola, miksi harjoittelen sen verran, kun harjoittelen. Jos harjoittelun vähyyden takia ei pystyisi enää osallistumaan kisan kulkuun, niin kisoihin osallistuminen ei ole yhtä hauskaa, ja kun se ei ole hauskaa, niin ei tee yhtä paljon mieli harjoitellakaan. Toisaalta yhtä antoisaa ja nautinnollista on pystyä auttamaan joukkuekavereita voittoon. Joukkueen voitto on kuitenkin ykkösprioriteetti ja arvostan suuresti sitä, että IBD:ssä ajetaan joukkueena itseään säästelemättä ajatuksella, että kunhan meistä joku pärjää ja voittaa. Toivottavasti myös vuosittain saisin malttia ja perspektiiviä, että oppisin nauttimaan ja arvostamaan enemmän myös matalamman tason suorittamista ja liikkumista.
Voittaminen ei ole pääasia, mutta siihen tulee olla jonkinlainen mahdollisuus, se motivoi minua paljon.