”Näin sen koin” – Hanna kertoo:
SM-kisat Pikku-Syötteellä alkoivat naisten osalta 23 kilometrin aika-ajolla. Sain tempopyörän lainaksi Jukolaan suunnanneelta Sannalta. Harjoittelua ei liiaksi ollut takana. Kisassa ajoin tempopyörää kolmatta kertaa. Maanantaina, viisi päivää ennen kisaa, olin tasapainoni kanssa totaalisen hukassa jopa suoralla tiellä. Perjantain kisassa olin kuitenkin jo sinut asennon kanssa. Myönnän kuitenkin, että pitkät laskut aiheuttivat ennen kisaa pelonsekaisia ajatuksia. Niissä vauhti nousi polkemattakin huimiin lukemiin. Kisassa pelko ei kuitenkaan päätä pakottanut.
”Painoin pääni lähemmäs stemmiä ja punnersin eteenpäin.”
Onnistuin lähtökohdat huomioon ottaen hyvin. Maltoin mieleni enkä päästänyt itseäni aivan punaiselle ensimmäisten kilometrien aikana. Kääntöpaikalta alkoi hienoinen vastatuuli, ja jalkoja hapotti jo huomattavasti, mutta painoin pääni lähemmäs stemmiä ja punnersin eteenpäin. Kohta alkoikin kolmen kilometrin mittainen loppunousu, jossa pystyin vielä puristamaan jaloista lisää tehoja. Maalisuora avautui yllättävän nopeasti ja oli kiva huomata, että kukaan ei ollut matkan aikana suhahtanut ohi, vaikka starttasin kovassa seurassa ensimmäisenä. Sijoituin tässä kärsimystaistelussa kymmenenneksi.
Ulla ajoi hienosti sijalle 7. Tempotykkimme Heli tempoi itsensä sijalle 11, mikä on sekin erittäin hieno suoritus, kun ottaa huomioon, että Heli on kärsinyt pitkään sitkeästä flunssasta. Katin kisassa oli epäonnea matkassa. Hän eksyi reitiltä, ja kukaan ei toistaiseksi ole aivan varma, mistä Katin temporeitti kulki. Tempon joukkuekisassa sijoituimme toiseksi.
SM-maantie: #SMSeiska!
Maantiekisa-aamu valkeni aurinkoisena ja mielikin oli luottavainen. Ulla ja minä olimme erityisen innoissamme pitkistä nousuista. Kisaan lähdettiin rauhallisesti, ja kukaan ei ihmeitä revitellyt, kunnes Minna-Maria Kangas aloitti iskun ja mukaan lähtivät Lotta Lepistö ja Sari Saarelainen. Sekunnin sadasosan olin jo hyökkäämässä mukaan, mutta joku järjen ääni sanoi, että tuossa kyydissä tulee äitiä ikävä. Yritimme ajaa tätä hatkaa kiinni vajaan kierroksen verran, mutta kärjen iskettyä uudelleen, oli parempi tyytyä ajamaan omaa ajoa pääjoukossa.
”Joukko meni letkaksi”
Pääjoukkokin harveni jonkin verran matkan edetessä, mutta vauhti pysyi viimeiselle kierrokselle melko tasaisena. Tempo painoi jaloissa, ja siksi itsekään en uskaltanut liikoja tykitellä. Odotin, että joku muu tekisi aloitteen. Viimeisellä kierroksella ennen kääntöpaikkaa olevan pitkän nousun päällä Kirsi Väinölä iski, mitä olin salaa toivonut jo hetken aikaa. Otin paikkani Kirsin takaa ja joukko meni letkaksi, mutta irtiottoa ei kuitenkaan syntynyt.
”Puskin itseni maaliviivan yli seitsemäntenä.”
Pienen nykäyksen jälkeen pääjoukko alkoikin selkeästi valmistautua loppukiriin, niin kuin joku tuomareista oli kuuleman mukaan todennut. Varsinaiseksi loppukiriksi kilometrin maalimäkeä en kuitenkaan kutsuisi. 12 %:n nousu viimeisellä 200 metrillä reilun 92 kilometrin ajon jälkeen ei aivan höyhenen kevyesti noussut eikä pienintäkään kirinpoikasta syntynyt rimpuilusta huolimatta. Puskin itseni maaliviivan yli seitsemäntenä.
”Voi sitä ilon määrää maalissa!”
Ulla tuli heti minun jälkeen kahdeksanneksi. Voi sitä ilon määrää maalissa! Ullankaan jalat eivät olleet terävimmillään, ja jälkikäteen totesimmekin, että aikamoinen ”survival story” kisa loppujen lopuksi oli. Katin maantiekisakaan ei sujunut ongelmitta, mutta koska meidän tiimillä on tapana käsitellä asiat ilon kautta, niin sanottakoon, että Kati oli mukana takahatkassa. 😉
Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli huikea kokemus ja antoi itselleni hurjasti itseluottamusta. Ensikertalaisena ei voi olla kuin tyytyväinen. #SMseiska kiittää kaikkia mukana olleita!
Kuva: Jari Birling